Daniel

Danielin kirja, yksi neljästä suuresta profeettakirjasta, on herättänyt vuosisatojen Kirkossa aikana paljon kiinnostusta ja ristiriitaisia ajatuksia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Babylonian ja Persian aikaan. Kuitenkin kirjan sanoma tulee ymmärrettäväksi merkittävästi myöhemmästä ajankohdasta käsin: Antiokhos IV Epifanes hyökkäsi v. 168 voimakkaasti juutalaisen uskonnon ydintä kohtaan, vei temppelin aarteet, kielsi juutalaisilta mm. ympärileikkauksen ja sapatin vieton ja toi Jerusalemin temppeliin Zeun kuvan. Juudas Makkabealaisen johdolla syntyi kapina ylivoimaista suurvaltaa vastaan. Vastoin odotuksia se menestyi ja syyrialaiset joutuvat taipumaan. Uskollisten kapinassa vanhat traditiot viisaasta ja rohkeasta Danielista saivat uutta ajankohtaisuutta ja ne koottiin yhdeksi kirjaksi.

Danielin kirja on kirjoitettu osittain arameaksi (2:4b-7,28), osittain hepreaksi. Se jakaantuu kahtia kertomuksiin Danielista ja hänen ystävistään (1-6) ja näkyihin (7-12). Heprealaisessa kaanonissa se on sijoitettu ennen Esran kirjaa, Septuagintassa meille tutulle paikalleen suurten profeettojen joukkoon. Nimi Daniel mainitaan Hes. 14:14 yhdessä suurten viisaiden Nooan ja Jobin kanssa ja Hes. 28:3 legendaarisena viisaana.

Kirjan alkuosan ydinviesti toistuu kertomus kertomuksen jälkeen samana: Suuret hallitsijat ovat kohonneet korkeaan asemaan ja luulevat itsestään liikoja. Siitä huolimatta jotkut Jumalan omat säilyttävät uskonsa ja rakkautensa Jumalaan eivätkä taivu minkään uhan edessä. Tämä taipumattomuus osoittautuu jatkuvasti oikeaksi asenteeksi, niin järjettömältä kuin se ympärillä seisovista näyttääkin. Suuret kuninkaat ovat yhtäkkiä vain vapisevia ihmislapsia, vainotut ja halveksitut Jumalan omat suuressa kunniassa.

Danielin ympärille oli punoutunut laajempi kertomusten sikermä kuin nyt on luettavissa Danielin kirjasta. Jo Septuaginta on laajempi kuin heprealainen teksti, mutta tämän lisäksi Qumranista tunnetaan ns. Nabonidin rukous ja ilmeisesti ensimmäisellä vuosisadalla j.Kr. koottu profeettojen elämäkertojen kokoelma liittyy samaan perinteeseen. Danielin kirjan historialliset ongelmat ovat suuret eikä niitä kaikkia kyetä ratkaisemaan hyvälläkään tahdolla. Silti 1800-luvun lopulla löytynyt Babylonin viimeisen kuninkaan Nabonidin kronikka osoittaa, että juutalaisella traditiolla on pitemmät juuret kuin osattiin ajatella.

Näkyjen kirja vuosilukuineen on osin hyvin arvoituksellinen. Peruslinja on kuitenkin selvä ja se hahmottuu luvusta 8: Lähtökohtana on Babylonian ja Persian valtakunta ("kaksisarvinen pässi"), jonka kukistaa lännestä tuleva Makedonian valtakunta ("vuohipukki"). Mahtava sarvi on Aleksanteri Suuri ja sitä seuraavat neljä sarvea ovat hänen jakautuneen valtakuntansa seuraajia. Yksi näistä sarvista kasvaa kohti "Ihanaa maata". Tämä "häikäilemätön kuningas" (8:23) on Antiokhos Epifanes. Sama asetelma toistuu luvussa 11, jossa Pohjoisen kuningas on Antiokhos ja Etelän kuningas Egyptin hallitsija. Nämä kaksi valtakuntaa taistelivat koko 200-luvun Palestiinan hallinnasta. Ne muodostivat taustan sille rajulle yhteenotolle, jossa juutalaiset selviytyivät hämmästyttävästi ottelusta Antiokhosta ja hänen seuraajiaan vastaan.

Merkittävin ja arvoituksellisin näky on jakson 7:9-28) suuri tuomio ja salaperäinen ihmishahmo (7:13). Danielin kirjassa "ihmisen poika" ilmaisee kirjoittajan hämmästystä: Taivaallisen tuomion ytimessä on jokin ihmishahmo ("Kr 1992: "eräs, näöltään kuin ihminen"). UT:n puolella tämä salaperäinen hahmo on "Ihmisen Poika", Jeesus Kristus.

Kirkolle Danielin kirja on muistutus kolmesta tärkeästä asiasta. Maallinen esivalta on Jumalan palvelija, jonka vallalla on rajat ja joka joutuu kerran tekemään tilin isännälleen. Danielin kirjan näyt lopunajasta elävät voimakkaasti ja osin uudessa muodossa Ilmestyskirjassa. Kirjan keskeinen teema on uskollisuus: Näytti tilanne miltä näytti, lopulta osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi kuunnella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.