Palestiinan juutalaisten ryhmittymiä

Palestiinan juutalaisia voitiin käsitellä yhtenä, monoliittisena joukkona vain kaukaa katsoen. Lähempää katsoen kansa jakautui paitsi sosiologisesti myös saman uskonnon sisällä aatteellisesti moniin eri suuntiin. Joistakin ryhmistä, kuten fariseuksista tai saddukeuksista, on eri aikoina vallinnut erilaisia sovinnaisia käsityksiä. Ne ovat kuitenkin vaihdelleet voimakkaasti. Lisäksi jokainen juutalaisten uskonnollisista ryhmittymistä muodostaa edelleen oman, varsin haastavan tutkimusongelmansa.

Fariseusten kohdalla vaikeudet ovat ymmärrettäviä. Lähteinä ovat Uusi testamentti, Josefos, rabbiiniset lähteet ja ehkä jotkin Qumranin teksteistä. Tekstijaksot ovat hajanaisia ja aukollisia ja vievät tutkijaa eri suuntiin. Uuden testamentin perheriitaan verrattavissa olevat kiistakeskustelut eivät merkitse historiallista analyysia fariseusten joukosta. Mutta toinen vaikeus on, että tutkijat erehtyivät kauan käyttämään rabbiinisia lähteitä kertomaan, mitä Jeesuksen ajan fariseukset opettivat. Nyt asioita joudutaan katsomaan uudesta näkökulmasta, mutta arviot vievät kovin eri suuntiin. Aivan viime vuosina skeptisyys on lisääntynyt ja on näyttänyt siltä, että fariseukset katoavat tutkijoiden käsistä kokonaan. Ihmekö tuo, sillä samoja metodeja käyttävät tutkijat ovat onnistuneet hukkaamaan myös historiallisen Jeesuksen lähes kokonaan. Seuraan pitkälti Joachim Schaperin viitoittamaa tietä ja luotan lähteisiin melko lailla monia muita enemmän.

Ilmeisesti fariseusten ryhmän taustaa on syytä etsiä niistä kirjureista, jotka paitsi kopioivat myös selittivät kirjoituksia sen jälkeen, kun kansa palasi maahansa 538 eKr. jälkeen. Vauraan 200-luvun aikana Ptolemaiosten paisuva hallinto tarvitsi paljon uusia kirjureita. Vaurastuvan kaupunkilaisen keskiluokan joukossa alkoi hahmottua ryhmä, hasidim, joka pyrki ulottamaan uskonnon keskeiseksi osaksi jokapäiväistä elämää. Josefos mainitsee 160-luvun kriisin yhteydessä ensimmäisen kerran fariseukset: Voidaan ehkä otaksua, että he olivat osa tätä kirjoituksiin keskittyvää ryhmää. Osa ryhmästä lähti kaupungista ja perusti oman luostarinsa Qumraniin. Fariseukset jäivät ja hasmonealaisten aikana heistä tuli myös merkittävä poliittinen ryhmä. Vaikutusvallan takana oli uskonnollisen opetuksen kansan parissa saavuttama laaja vastakaiku: Ilmeisesti kansan valtaosa seurasi fariseusten käytännöllistä laintulkintaa. Voimansa huipun he saavuttivat kuningatar Alexandran aikana (76-67 eKr.). Tämän jälkeen poliittinen vaikutusvalta hiipui: Ylimmäisen papiston ja maata omistavan ylimystön hallitsemaa Suurta neuvostoa he ilmeisesti eivät saaneet koskaan kontrolliinsa, ja Herodeksen aikana poliittinen rooli vaihdettiin isommitta nurinoitta uskonnonvapauteen ja mahdollisuuteen opettaa vapaasti omaa laintulkintaa.

Ryhmän myöhemmät poliittiset vaiheet ovat suuren erimielisyyden kohde tutkijoiden parissa. Ilmeisesti kuitenkin osaa fariseusten seuraajista alkoivat kiinnostaa sotaisemmat äänenpainot, jotka voimistuivat jatkuvasti ja johtivat suureen kapinaan. Vaikka seloottien nimittäminen fariseusten ”vasemmaksi siiveksi” (Schaper) on rohkeaa, juuri tämä käsitys selittää hyvin sen, miksi kansannousu sai kasvavaa tukea: Väkivaltaan turvautuminen ei merkinnyt täydellistä selän kääntämistä arvostetuille opettajille, koska osa tuosta ryhmästä yhdisti uskonnon ja radikaalin politiikan.

Fariseusten elämäntapaa harrastettiin omissa yhteisöissä. Haberim, ystävät, muodostivat ystäväpiirin (habura), joiden parissa käypä laintulkinta sai yhä voimakkaamman aseman. Vaikka vasta paljon myöhemmin puhuttiin kahdesta toorasta, kirjoitetusta ja kirjoittamattomasta, tämä ”kirjoittamaton laki” alkoi merkitä yhä enemmän viimeistään Herodeksen aikana. Sen kanssa rinnakkaisena vahvistui synagogaverkosto, joka on ilmeisesti ollut leimallisesti farisealainen ilmiö. Heidän määränsä on ollut huomattava: Josefoksen mukaan 6000 fariseusta kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Herodekselle (Ant. 15,368-371). Lukua on pidetty osoituksena siitä, miten marginaalinen joukko oli kyseessä. Kuitenkin se, että noin suuri määrä nimeltä tunnettuja fariseuksia rohkeni asettua kovakätistä kuningasta vastaan, nimenomaan osoittaa ryhmittymän voiman.

Uuden testamentin lukija kohtaa fariseukset jatkuvassa keskusteluyhteydessä Jeesuksen kanssa. Vaikka äänenpainot ovat hyvin tiukkoja, kuvaukset kertovat keskusteluyhteydestä, joka esim. saddukeusten kanssa puuttui. Lukijoille tunnetuin fariseuksena kasvanut on apostoli Paavali, Kilikian Tarsoksessa kasvanut nuori lahjakkuus. 

Tutkijat ovat pyrkineet selvittämään, millaista oli tyypillinen diasporafariseuksen elämäntapa. Huolimatta yksityiskohtaisista selvityksistä, jotka perustuvat ainoastaan tutkijan kuvitelmiin, emme tiedä diasporassa eläneistä fariseuksista juuri mitään. Ilmeisesti farisealaisuus olikin leimallisesti palestiinalainen ilmiö. Luvattu maa oli rituaalisesti pyhä - muualla asui vain se, joka ei voinut asua Israelissa.

Vaikka fariseustenkin kohdalla lähteet ovat niukat, tutkija kohtaa vielä aivan toisenlaisia vaikeuksia yrittäessään selvittää, keitä olivat saddukeukset. Josefoksen suppeat arviot kärsivät siitä, että hänen asenteensa oli selkeästi vihamielinen (Ant. 18,16-17; Juutalaissota 2,166). Vähintään yhtä kielteinen on rabbiinisten lähteiden asenne: Täällä saddukeuksia kutsutaan usein ”boithoslaisiksi”, lahkon alkajaksi katsotun pappi Boithoksen mukaan. Uudessa testamentissa saddukeukset eivät ole koskaan arkisissa yhteyksissä Jeesuksen seuraajien kanssa - saddukeukset eivät kutsuneet Jeesusta illalliselle, vaan heidän ilmaantumisensa paikalle antaa odottaa verenvuodatusta. Kyseessä on Uuden testamentin näkökulmasta selkeästi ”he”, siis joukko, jonka kanssa kirjoittajilla ei ole mitään tekemistä.

Lähteet ovat siis asenteellisia ja lisäksi vielä hyvin niukkoja. Yksittäisiä ihmisiä saatetaan mainita saddukeuksiksi, mutta ryhmittymää kuvataan harvoin. Niukat tiedot kuvaavat ryhmän lähinnä poliittiseksi puolueeksi. Jos nimi ”saddukeukset” on johdettava hasmonealaisaikaan asti ylipappeutta hallinneesta Saadokin suvusta, Uuden Testamentin kuvaama yhteys ylimmäiseen papistoon saa vahvistuksena. Ryhmittymän alkua on hyvin vaikea ajoittaa: Vaikka sanajohto olisikin oikea, yhteys on joko todellinen tai perustuu pilkkanimeen. Mikäli se on todellinen, saddukeusten taustalla on jo ennen makkabilaiskapinaa temppelikulttia hallinnut ylipapisto. Tähän on helppo liittää tietty uskonnollinen konservatiivisuus, joka esti hyväksymästä uutuuksiksi katsottuja opetuksia. On myös ymmärrettävää, että vanha pappisaristokratia oli myös vahvasti sidoksissa maata omistavaan luokkaan ja että vaikutusvalta Suuressa neuvostossa oli vähintäänkin huomattava.

Toisinaan - itse asiassa jo kirkkoisien aikana - saddukeusten uskosta piirretään oudonlainen kuva. Heidän katsotaan hallinnoineen temppeliä, mutta torjuneen muun Vanhan testamentin lukuun ottamatta viittä Mooseksen kirjaa. Ketkähän siinä tapauksessa mahtoivat laulaa psalmeja temppelissä? Saddukeukset torjuivat fariseusten ”suullisen Tooran” ja nojasivat omaan tulkintatraditioonsa. Todennäköisesti he katsoivat pyhiksi lähes koko Vanhan testamentin muutamaa myöhäisintä kirjaa lukuun ottamatta, vaikka Mooseksen kirjoilla oli oma erityisasemansa. Erottaviksi tekijöiksi nousivat silloin ennen muuta arkisen elämän laintulkinnat sekä ylösnousemuksen kiistäminen.

Josefoksen antama kuvaus on siis töykeydestään huolimatta pääpiirteissään uskottava ja auttaa hahmottamaan saddukeuksista kuvan, joka sopii myös Uuden Testamentin todistukseen. Kyseessä on vanhaan oligarkiaan nojaava poliittinen puolue, jonka voima oli maan omistuksessa ja jolla oli läheiset suhteet temppelikulttiin. Sen valtaa rajoittivat toisaalta oman kansan piiristä nousseet kuninkaat, toisaalta roomalaiset, ja fariseukset näyttävät vähitellen lisänneen vaikutustaan Suuressa neuvostossa (Ap.t. 5). Hävitty juutalaissota oli saddukeuksille kohtalokas, koska se vei heiltä sekä maatilat että temppelikultin. Ryhmittymän vaiheista ei ole historiallisesti luotettavia tietoja Jerusalemin hävityksen jälkeen.

Essealaisten joukko on ollut erityisen kiinnostuksen kohteena siitä lähtien, kun Qumranin tekstit löytyivät v. 1947. Valtaosa teksteistä on suomennettu (Qumranin kirjasto. Valikoima teoksia, toim. Raija Sollamo; Aarre saviastioissa: Qumranin tekstit avautuvat toim. Jutta Jokiranta. Helsinki: Kirjapaja, 2009) ja loputkin ovat tarjolla niin alkukielisinä kuin moderneina käännöksinäkin. Qumranin kirjoitukset on nopeasti luettu, mutta jokaiseen sokeripalan kokoiseenkin tekstikatkelmaan kohdistuu vielä vuosikymmenien ajan valtava mielenkiinto. Vaihtelevista käsityksistä huolimatta kuva kirjoitusten taustalla olevasta ryhmästä on vakiintunut.

Josefos, Filon ja muutamat muut kirjailijat mainitsevat essealaiset, ja valtaosa tutkijoista identifioi heidät tavalla tai toisella Qumranin luostarissa eläneiden kanssa. Essealaisten taustalla lienee sama hasidim-ryhrnä, josta oli puhetta fariseusten kohdalla. Tämä joukko kuitenkin edusti tiukempaa laintulkintaa kuin ne, joista muodostui laajaa vastakaikua saavuttanut fariseusten ryhmä. Ilmeisesti perinteisen pappissuvun vaihtuminen hasmonealaiseen Johannekseen (152-143 eKr.) johti sovittamattomaan murtumaan. Essealaiset katsoivat meille nimeltä tuntemattoman ”Vanhurskauden opettajan johdolla” mahdottomaksi jatkaa temppelipalvelusta yhdessä niiden kanssa, jotka eivät heidän nähdäkseen varjelleet temppelin puhtautta, ja vetäytyivät erämaahan ja perustivat yhteisönsä Qumraniin. Herodes suosi heitä, mutta roomalaiset tuhosivat yhdyskunnan v. 68. Vihjeen syystä antaa se, että Josefos mainitsee Johannes Essealaisen toimineen merkittävässä sotilasroolissa (Juutalaissota, 2,567; 3,11). Tämän jälkeen essealaiset katoavat tuntemastamme historiasta.

Sekä Filon että Josefos kirjoittavat essealaisista ihannoiden, ja molempien mukaan heitä oli kaikkiaan neljä tuhatta (Filon, Prob. 75-76, Josefos, Ant. 18,20). Heistä vain pieni osa - alkuun 50, myöhemmin ehkä 200 - saattoi elää Qumranissa. Loput ovat eläneet eri puolilla Palestiinaa oman tiukan elämäntapansa mukaan. Essealaiset katsoivat olevansa todellinen Jumalan kansa, valon lapsia ja eskatologisessa sodassa pimeyden lapsia ja pimeyden voimia vastaan. Yhteisön jäseneksi ottaminen oli pitkä ja kurinalaisuutta vaativa prosessi.

Kirjaston löytymisen jälkeen tutkijat katsoivat essealaisten edustaneen aivan tietynlaista juutalaisuuden suuntaa. Omaleimaisuutta tuskin kiistää kukaan vieläkään, mutta yhä enemmän on löytynyt yhteyksiä Qumranin dokumenttien ja muiden juutalaisten tekstien välillä. Ajatustenvaihto oli ilmeisesti vilkkaampaa kuin ennen uskottiin. Toki tutkimusta varjostaa tieto se, että meillä on käytössämme kirjasto - vastasiko jokainen dokumentti yhteisön omaa uskoa, ja miten systemaattista ja kontrolloitua mahtoi sen teologinen ajattelu olla?