Kirkolliskokous kokoontuu Turkuun kevätistuntoonsa. Tämä viikko menee täysistunnoissa ja valiokunnissa. 

   Tämä on toiseksi viimeinen kirkolliskokousviikkoni. Olen nyt mukana kolmatta kautta ja takana on 11 vuotta, näiden kahden istuntoviikon jälkeen kaksitoista. En asetu enää ehdolle seuraavaan kirkolliskokoukseen.

Yksitoista vuotta sitten valintani oli minulle suuri yllätys. Vielä suurempi oli, että pestini sai jatkoa ensin kerran ja sitten vielä toisenkin. Tullessani kirkolliskokoukseen halusin yhdessä ystävieni kanssa etsiä yhteyttä ja olin valmis kääntämään päättäjien kanssa jokaisen kiven etsiäkseni luterilaisille kirkon sisäisille herätysliikkeille riittävän elintilan. Monet vastuunkantajat, myös muutama piispa, lähtivät asiassa vakavaan keskusteluun.  Yhdessä saavuttamamme tulokset eivät päätä huimaa. Toiseen suuntaan kiskovat tahot ovat olleet ja ovat voimissaan.  Minun osaltani kivet on nyt käännetty. Turhaa ei työ ole ollut ja sitä pitää jatkaa, mutta on hyvä vaihtaa vuoroa. Nyt on muiden ja varmaan myös muidenlaisten keinojen vuoro.

Kirkollinen elämä on tavannut meidän maassamme olla puuduttavankin vakiintunutta. Enää se ei ole, vaan runsaan kymmenen vuoden aikana Suomessa ja Suomen kirkossa on tapahtunut hämmentävän paljon. Tullessani kirkolliskokouksen jäseneksi kirkkoon kuului 76,4 % suomalaisista. Oman rippikouluvuoteni 1970 lukema 95% oli jo silloin vain kaukainen muisto. Nyt sama prosenttiluku on 65,2, ja liuku jatkuu. Nyt jokainen asiasta perillä oleva tajuaa, että vuosisataiset rakenteet ovat murtumassa. Enää ei puhuta vain pääkaupunkiseudusta ja nuorista ikäluokista, vaan vene vuotaa vähän joka puolelta.  Kirkko alkaa olla yhä useammalla paikalla vähemmistökirkko. Tässä tilanteessa luulisi nimenomaan nuoria ja nuoria aikuisia tavoittavien herätysliikkeiden avun kelpaavan.  Kuitenkin osa päättäjistä kulkee määrätietoisesti systeemi edellä, vaikka tietää mihin se johtaa. Toiselle osalle perinteinen luterilainen herätysliikekristillisyys on kirkon pienenemistä paljon suurempi vaara.  Siksi tosissaankaan olevat kivien kääntäjät eivät yhdessä kovin paljon löydä, vaikka tälle linjalle olisi nykyisessäkin kirkolliskokouksessa paljon tukea, ehkä jopa enemmistö.

Herätysliikkeet eivät jumalanpalvelusyhteisöihinsä paljon pyydä, rahaa eivät ollenkaan, vaan niiden jäsenet päinvastoin rahoittavat kirkollisveroillaan paikallisseurakuntien työtä.  Ne tarvitsevat pastorinsa ja ehtoollispöydän. Kun näitä ei ole suotu, ei pidä ihmetellä, jos niiden väki alkaa käännellä kiviä keskenään eikä kirkon päättäjien kanssa.  Näille ystävilleni rukoilen viisautta ja myös malttia.