Kirkolliskokouksen viimeiselle viikolle ei ole jäänyt rutiiniasioiden lisäksi kovin paljon asioita. Kohua herättänyt lähetysjärjestöjen asia ei esille tule: Jos piispainkokous tekee esityksen muutoksesta, se on hyväksyttävä ensi kirkolliskokouksessa yksinkertaisella enemmistöllä. Siinä vahva syy toimia seuraavan kirkolliskokouksen kokoonpanon puolesta.

  

Rutiiniasioiden keskellä moni katselee taaksepäin ja niin teen minäkin. Minut valittiin kirkolliskokoukseen kaudelle 2012-2015  ja sen jälkeen kahdesti uudelleen. Olen ilmoittanut, että en asetu enää ehdolle, ja siksi nyt on käsillä elämäni viimeinen kirkolliskokousviikko.  Olen toki tuuminut muiden lähtijöiden tavoin paljon, mitä näiden kahdentoista vuoden aikana on tapahtunut.

Ettei totuus unohtuisi: Päälinjan piirtävät rumat tilastot

Alkaessani kauteni kirkkoon kuului 78,2% suomalaisista. Tämän vuoden viimeisenä päivänä luku lienee melko tarkkaan 64% (v. 2022 lopussa 65,1). Tilastot osoittavat tulevaan:  30-39-vuotiaista suomalaisista kirkkoon kuuluu n. 48,5% ja helsinkiläisistä tämän ikäisistä 34%. Jokainen käyrä on osoittanut kohti kaakkoa ja hakenut vielä suuntaa kohti etelää.

Mikään hymistely ei muuta näitä käyriä muuksi. Kyseessä on tilastollisesti Suomen kirkon monisatavuotisen historian mustin kausi. Se on johtamassa kansankirkon rakenteiden purkamiseen. Jos Herramme tulo viipyy, seuraavan kahdentoista vuoden kuluttua kirkkomme on koko maassa vähemmistökirkko, kuten se on Helsingissä jo nyt.

Miten kirkolliskokous on reagoinut?

Kirkolliskokousta ei pidä verrata ollenkaan maan hallitukseen ja vain varauksellisesti eduskuntaan, vaikka kirkolliskokouskin on lakia säätävä elin.  Silti on syytä kysyä, mitä näiden kolmen kauden aikana on päätetty.

Kirkolliskokouksessa kaikki isot päätökset tehdään kolmen neljäsosan määräenemmistöllä, ja niin on hyvä.  Sillä on kuitenkin puolensa: Innokkailla kirkon modernisoijilla on ollut koko ajan salissa tukeva neljäsosa ja samoin myös konservatiiveilla.  Se merkitsee, että molemmat puolet pystyvät kaatamaan kaiken niille vastenmielisen.  Kahdentoista vuoden aikana on ollut esillä vain yksi rakenteisiin puuttunut aloite, mutta suuri seurakuntaremontti kaatui neljällä äänellä.  Toki kirkolliskokous tekee tärkeitä henkilövalintoja eikä pidä unohtaa kirkkolain päivitystä, mutta silti kahdentoista vuoden saldoksi jää nähdäkseni lähinnä keskinkertainen virsikirjan lisävihko.

Mitä maassa on tapahtunut?

Eurooppalaiseen valtioihanteeseen kuuluu tällä hetkellä, että valtio on uskonnonasioissa suvaitsevainen ja puolueeton. Vanha valtiokirkollinen ajattelu sopii siihen mahdollisimman huonosti. Tämän lisäksi varsin aggressiivinen ja äänekäs ateistien joukko tekee kaikkensa työntääkseen kristillisen uskon pois julkisesta tilasta kirkkoihin ja kokoussaleihin ja on onnistunut siinä hyvin. 

Kuluneen kahdentoista vuoden aikana koulujen uskonnonopetus on ollut jatkuvasti tulilinjalla, samoin kaikenlainen julkisten laitosten ja seurakunnan yhteistyö.  Suvivirsikeskustelusta on tullut keväinen perinne, mutta myös koulujen joulujuhlien sisältöä on monin paikoin tarkasteltu suurennuslasilla.  Moni rehtori on väsynyt kirjoittamaan vastineita kanteluihin, ymmärtänyt yskäisyt ja tyytynyt tonttuihin ja joulupukkiin. Uushenkisyys ja halloween käyvät, mutta pyhäinpäivä ei. Mutta myöskään moniin vanhainkoteihin ei enää ole hartaudenpitäjillä menemistä.

Sananvapauden ja uskonnonvapauden rajoja luotaava Päivi Räsäsen oikeudenkäynti on jatkunut vuosia ja etenee epäilemättä Korkeimpaan oikeuteen. Kun se päätyy aikanaan vapauttavaan tuomioon, vuosien jahti on saanut aikaan juuri sen, mitä sen pitikin saada: Valtaosa ihmisistä karttaa sanomasta julkisesti sitä, mistä tietää metelin nousevan.  Metodi on tuttu 1970-luvulta ja se piti kurissa maltillisen ja asiallisen Neuvostoliiton arvostelun – falsettiääneen huutavista hölmöistä ei tarvinnut välittää silloin eikä tarvitse välittää nyt. Ja kuten noihin aikoihin kontrolli ulottuu kyllä myös uskonnollisiin tiloihin ja yksityiskeskusteluihin. Tuntemani pastori ja nuorisotyöntekijä ovat saaneet esimieheltään suukapulan opetettuaan voimassa olevaa kirkon perhemoraalia.

Vähitellen ja pikkuhiljaa kristillistä uskoa työnnetään pois julkisesta tilasta ja rajoittumaan kirkkoihin ja rukoushuoneisiin ja toki jokaisen omaan hartauden harjoitukseen. Kirkon asema on hämmästyttävästi heikentynyt. 

Itkuvirsien veisaamisen sijaan on katsottavasti rohkeasti kohti tulevaa – jos toiminta ei voi jatkua tässä yhteiskunnassa kauan vanhaan malliin, miten se voi jatkua ja miten sitä pitää kehittää? Todellisuudessa tilanteemme on parempi kuin kristittyjen ylivoimaisella valtaosalla.  Vanhan valtiokirkollisen ja sittemmin kansankirkollisen aseman menettäminen saattaa masentaa. Jumalan lahjoja, Kirkon olemusta ja Kristuksen antamaa tehtävää ne eivät ole muuttaneet.

Yhteiskunnassa on tapahtunut paljon, mutta mitä on tapahtunut kirkon sisäpuolella?  Paljon, mutta sitä en edes yritä tunkea tähän kolumniin.