Sota, rauha ja rauhanruhtinas

Kuunneltavissa Spotifyssa

Kävelin vanhan ja samalla uuden kotikaupunkini kaduilla. Joulukuun alkupuolella kaupungin vilinä on melkoinen.  Silti kuljin ja ihmettelin rauhaa. Ihmettelin kuitenkin eniten sitä, että kukaan ei osannut ihailla sitä, eivät muut enkä kunnolla oikein minäkään.  Näinä päivinä Euroopassa riehuu sota. Ihmiset koettavat tulla toimeen taloissaan ilman lämmitystä ja vettä. Kukaan ei tiedä, milloin ohjukset iskevät omaan kotiin.  Mutta ei kuitenkaan täällä, ja se on Jumalan lahja, josta emme ymmärrä kiittää.

Meille sodasta kärsivät ihmiset ovat nimettömiä. Siellä jossakin jokainen on persoona ja jokaisella on nimi. Pieni ajatusleikki osoittaa, mitä se tarkoittaisi. Jos olisimme samassa tilanteessa, olisimme vaimoni kanssa lähettäneet rintamalle kaikki viisi poikaamme. Sillä tavalla omat isovanhempani lähettivät rintamalle kaikki omansa, kolme poikaansa. Millaisia iltarukouksia he pitivät pitkien vuosien aikana ja millaisia me pitäisimme vaimoni kanssa nyt? Molemmat vaimoni mummit menettivät sodassa omat aviomiehensä. Karjalan kansa kärsi tavalla, jota me emme enää ymmärrä.

Turussa vallitsee rauha. Ihmiset eivät kuole pommeihin. Nuoret eivät makaa rintamalla veden täyttämissä juoksuhaudoissa.  Vanhukset eivät palele raunioissa.  Nuoret naisemme ovat turvassa julmien miehittäjien himoilta.  Ja jos toisin olisi, jokaisella olisi nimi eivätkä he olisi vain suurta massaa.

Pysähdyn ja ihmettelen rauhaa. Enemmän ihmettelen sitä, että otan jatkuvasti tämän valtavan Jumalan lahjan itsestäänselvyytenä. Se on vain yksi monista näköharhoistani. Jumalan lahjat virtaavat minulle, mutta en ymmärrä, että ne tulevat häneltä, rauha yhtä hyvin kuin leipä, terveys rakkaat läheiset ja ystävät – aivan kaikki.  Mutta nyt puhutaan nimenomaan rauhasta – ja myös ja ennen kaikkea rauhasta, jonka adventtiaika meille lupaa.

” Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika …”

Ihmiskunnan historia on sotien historiaa, eikä se ole vain näköharha. Poikkeus on se pitkä rauhan aika, jota olemme saaneet Pohjolassa elää. Suomen sotien päättymisestä on pian 80 vuotta. Ruotsi ei ole käynyt sotaa yli kahteensataan vuoteen. Se on maailmalla harvinaista.

   Raamatun kirjoittajat tietävät, mitä sota merkitsi. Yhdeltä osalta se oli pienimuotoista ja jatkuvaa nujakointia. Raamatun luku (2. Sam. 11) alkaa kuin ohimennen: ” Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika…”.  Oli tapana tiettynä kevään ja kuivan ajan koittaessa jättää pellot ja lähteä joutoaikana rettelöimään naapurimaan alueelle. Mutta tunnettiin myös toisenlainen, kaiken kattava ja kaiken tuhoava sota.  Kun viholliset tulivat, ei ollut kyse vain jonkin rajakaupungin ihmisten kärsimyksistä, vaan valtava armeija tuhosi kaiken kohtaamansa. Raamatun ihmiset kokivat myös tällaisia aikoja. Laajeneva Assyrian valtakunta tuli ja murskasi Pohjoisheimojen kaupungit.  Parikymmentä vuotta myöhemmin sen armeija hyökkäsi Juudaan ja tuhosi jokaisen kaupungin Jerusalemia lukuun ottamatta. Jesaja kertoo tunnelmat: 

5Mihin teitä vielä on lyötävä,

kun yhä vain uhmaatte?

Koko pää on haavoilla,

koko sydän sairas.

6Jalkapohjista päälakeen ei tervettä paikkaa,

vain mustelmaa ja juomua ja verestä haavaa.

Ei niitä ole puhdistettu, ei sidottu

eikä öljyllä pehmitetty.

7Autius on teidän maassanne,

tuli on tuhonnut kaikki kaupunkinne,

muukalaiset syövät satonne

teidän silmienne edessä.

Autius on kaikkialla,

kaiken on vihollinen tuhonnut.

8Vain tytär Siion on jäljellä

kuin maja viinitarhassa,

kuin kurkkupellon vartiolava,

kuin saarrettu kaupunki.

9– Jollei Herra Sebaot

olisi jättänyt meistä jäännöstä eloon,

meidän olisi käynyt kuin Sodoman,

me olisimme Gomorran kaltaiset. (Jes. 1)

 Parisataa vuotta myöhemmin Babylonia tuli ja tuhosi kaikkein rakkaimman, Jerusalemin ja sen temppelin. Kaikki sodan kauhut kokeneet kirjoittivat itkuvirtensä, jotka eivät vieläkään jätä ketään kylmäksi.

  Kaikkein tunnetuimmat adventin ja joulun profetiat ovat tulleet kaikkein järkyttävimpien katastrofien keskeltä.  Ne ovat toivon viestejä, kuin loistavia kynttilöitä kaikkein synkimmässä yössä. Ne ovat aarteita, joiden kertaamisen aika on nyt: Jumala ei hylkää omiaan. On olemassa armonvaltakunta, joka ei koskaan horju.

Sota ja rauha

Toinen maailmansota oli koko läntiselle maailmalle järkytys. Miten sivistyneinä pidetyt kansat saattoivat rynnätä toistensa kimppuun ja tehdä kaikki kauheudet? Heti sodan jälkeen alkoivat pyrkimykset varmistaa, että katastrofi ei toistu. Tehtävässään epäonnistuneen Kansainliiton jälkeen perustettiin rauhaa turvaamaan Yhdistyneet kansakunnat. Erityisesti 1960-luvulla rauha oli todellinen avainsana. Sitä ymmärrettiin käyttää myös poliittisena aseena – jotenkin iso osa suomalaisistakin saatiin uskomaan, että rauha saavutetaan, kun laitetaan omat aseet Saimaaseen ja jätetään rauhasta huolehtiminen suuren naapurin huoleksi.  Seurakuntanuoria yritettiin opettaa laulamaan kauniita lauluja ja ymmärtämään, että ihmiskunta oppii aivan pian olemaan sotimatta ja sodat kuuluvat pian historiaan – eihän niitä lauluja todellisuudessa kai missään tosin laulettu.  Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Euroopan maat pienensivät omia puolustusvoimiaan ja Suomessakin ehdotettiin armeijan alasajoa.  Nykypäivän realiteetit osoittavat, että ihmiskunta ei vain osaa olla sotimatta. Ei ole itse asiassa osannut myöskään toisen maailmansodan jälkeen. Asiaa ymmärtävät ovat tienneet jo kauan, että kansainvälinen aseteollisuus ei arvosta kotiotteluita ja että sodat käydään siksi muualla kuin länsimaissa. Kaikkein vähiten sotien pitäisi yllättää Raamattunsa tuntevia kristittyjä.

   Miksi ihmiskunta ei siis osaa olla sotimatta? Kristillisen uskon ytimeen kuuluu, että ihminen on luotu, langennut ja lunastettu. Jumalan hyväksi luoma ihminen lankesi syntiin ja käänsi selkänsä Luojalleen ja alkoi kulkea omia teitään. Jumala käänsi selkänsä hänelle ja hylkäsi hänet elämään synnissä. Sitä varten jokainen ihminen syntyy syntisenä ja elää syntisenä elämänsä loppuun asti, kunnes kuolee syntisenä. Tämän pimeyden keskelle syntyi Kristus ja hänessä Jumalan maailmalle lahjoittama valo, anteeksiantamus ja uusi yhteys Jumalaan jokaiselle, joka uskoo Kristukseen. Se valo saavuttaa monet ja alkaa muuttaa heidän sydämiään, mutta syntisen maailman olemusta se ei muuta – tämä on edelleen pimeydessä elävä ja syntiin langennut maailma.

    Tätä kristillisen uskon ihmiskäsitystä on kauhisteltu synkäksi ja pessimistiseksi. Nyt on tosin tarjolla myös paljon tylympiä ihmiskäsityksiä.  Tuoreessa kirjassaan piispa Jari Jolkkonen nostaa esille merkittävän nykyateistin ihmiskäsityksen. Sen mukaan ihmisen toimintaa ohjaavat vain geenit, ja ne toimivat kuin Chicagon gangsterit: Vain oma etu merkitsee jotakin, kaikki muu on vain välinettä.  Niin kauan kuin puhutaan vain materiasta ja maailmasta ilman Jumalaa, itsekkyys ottaa aina muotonsa.  Jo 1970-luvulla jotkut ymmärsivät vastata katteettomaan rauhanoptimismiin tokaisemalla: ”Sitten loppuvat maailmasta sodat, kun lastenhuoneesta loppuvat riidat!”

Pako maailmasta?

Sota on siis onnettomuus, jota tässä pimeässä ja syntiin langenneessa maailmassa on vaikea estää.  Koko sodan ongelma on ollut myös vuosisatojen ajan kristittyjen ajattelijoiden pohdinnan aiheena.  Voiko väkivaltaan vastata väkivallalla ja saako siihen osallistua kristitty, jolla on Herran ohje kääntää lyöjälle toinenkin poski? Mitä ajattelivat kristityt ja mitä oma luterilainen perintömme?

   Osaa kristityistä on aina houkuttanut pakeneminen pahasta maailmasta. Miksi ottaa minkäänlaista vastuuta siitä pimeydestä, mikä häviää joka tapauksessa ja pian?  Kokonaan toinen tie esitetään profeetta Jeremian Babyloniaan lähettämässä kirjeessä, joka on saanut usein kuvata kristityn paikkaa tässä maailmassa (Jer. 29). Pahaan valloittajavaltioon vankeina siirretyt Juudan asukkaat saavat ohjeet torjua väärien profeettojen haihattelut nopeasta kotiinpaluusta.  Jumala tuo kyllä kansansa kotiin sinä aikana, jonka hän itse oli säätänyt. Siihen asti pakkosiirtolaisten piti odottaa ja elää kahden maan kansalaisina: Omaa kotimaata ei saanut unohtaa, mutta Jumalan antama tehtävä oli perustaa perheitä, istuttaa puutarhoja, viljellä maata ja harrastaa sen kaupungin parasta, mihin Jumala oli heidät asuttanut. 

   Juuri tästä on tullut kristillisen elämän esikuva: Kristityn todellinen kotimaa on taivaan koti, mutta Kristuksen paluuseen asti hänen kotimaansa on myös tämä maailma.  Ei meille saa olla yhdentekevää, millaiseksi oma kotimaamme tai tämä maailma muodostuu. Meidän tehtävämme on välittää lapsista, nuorista ja vanhuksista. Meidän tulee pitää huolta, että tulevatkin polvet saavat kävellä metsissä, nauttia linnunlaulusta ja uida meressä. Ja myös elää ilman sotaa ja sen kauheuksia!

Miksi siis uskova ihminen ei vetäydy sivuun, ota vastaan Jumalan säätämää kärsimystä ja anna lopun edestä pahan maailman tapella keskenään?  Kristityllä on vastuu maailmasta, sekä pienessä että suuressa mittakaavassa. Jumala välittää langenneesta maailmasta ja siksi siitä välittää myös kristitty. Pienemmässä mittakaavassa ajatellen väkivaltaa inhoava kristitty paitsi hyväksyy poliisin työn myös arvostaa sitä: Ymmärrämme, että tässä syntisessä maailmassa järjestys ei säily ilman pamppua ja tarvittaessa asettakin käyttävää virkavaltaa.  Kouluampujaa taltuttavalla poliisilla on aivan toisenlaiset valtuudet kuin minulla naapurini kanssa mahdollisesti käymässäni sanasodassa. Esivalta on Jumalan lahja ja sen palveleminen on periaatteessa paitsi hyväksyttävää myös rakkaudenpalvelusta.

   Mikä pätee pienessä mittakaavassa, pätee myös suuremmassa. Tässä syntisessä maailmassa valtaa ei voi jättää vain sitä eniten himoitsevien tyrannien käsiin. Jos hedelmät riippuvat hyvin alhaalla, heillä on kiusaus lähteä poimimaan niitä yksi kerrallaan, aivan kuin rikolliset jatkavat varmasti ryöstöjään, jos vain saavat tehdä niitä kenenkään estämättä. Omat puolustusvoimat ovat rauhan tae ja kristitty voi toimia paitsi poliisina myös sotilaana. Koko totuus tämä ei ole, koska sekä poliisi että armeija voivat palvella julmaa tyranniaa – mutta se on jo toinen asia.

Oikeutettu sota?

Antiikin käsitysten mukaan oli olemassa oikeutettuja ja jumalattomia sotia. Oli asioita, joita ei ”kansojen oikeuskäsityksen” mukaan ei saanut tehdä. Jumalattomimpia kaikista olivat veriset sisällissodat. Voiko kristitty puhua oikeutetusta sodasta?

   ”Oikeutettu sota” on kristilliseltä kannalta aina hyvin monitahoinen kysymys. Mikä voi oikeuttaa toisen hengen riistämisen edes sodassa?  En edes yritä antaa kaikenkattavaa vastausta. Riittää, kun totean että puolustussotaa on aina helpompi ymmärtää kuin hyökkäyssotaa.  Pommikoneen pudottaja saattaa säästää lukemattomia ihmisiä kylmältä, nälältä ja kuolemalta.  Toiseen maahan hyökkäävä sotilas joutuu sen sijaan miettimään myös vastuutaan suuren Jumalan edessä. Samoin jumalatonta esivaltaa palveleva on itsekin vastuussa teoistaan Jumalan edessä.

Pohdinnat ovat toisinaan hyvinkin vaikeita. Yksi asia on kuitenkin helppo ymmärtää: Kristitty ei koskaan toivo sotaa eikä ihannoi sitä.  Maailmassa oleva paha syntiinlankeemuksen seurausta.  Jumalan alkuperäisen luomistyön perusteella tässä maailmassa ei tarvita asetta kantavaa poliisia eikä juoksuhaudassa vartioivaa sotilasta. Tämä kaikki on jotakin, joka kuuluu tähän syntiin langenneeseen maailmaan. Tälläkin hetkellä sodassa kuolee molemmin puolin ihmisiä, ja jokaisen puolesta Kristus on antanut oman henkensä. Kristityn huuto jatkuva huuto on: ”Lopettakaa, lopettakaa, lopettakaa! Näitä ihmisiä ei ole luotu tykinruuaksi, vaan taivasta varten! Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!” Me odotamme uutta ja kirkasta maailmaa. Siellä ei ole poliisilaitosta eikä sotaa - siellä on kyllä poliiseja ja sotilaita, mutta heillä on silloin jo parempaa tekemistä.

   Me emme saa vihata emmekä halveksia ketään, emme myöskään täällä asuvaa venäläisvähemmistöä. Jokaisella on varmasti oma poliittinen mielipiteensä asioista, mutta kun minua vastaan kävelee kadulla joku, kohtaan Jumalan luoman ja lunastaman ihmisen, jolle kuuluu myös armon evankeliumi.

     

Rauhanruhtinas tulee

Nyt availemme lopulta kristittyjen valtavaa aarrearkkua, jonka pitäisi nimenomaan adventin aikana olla apposen auki.

    Jesaja näki omin silmin kaikkein järkyttävimmän tuhon silloin, kun Assyrian julma armeija jyräsi alleen Syyrian ja Israelin ja otti komennon myös Juudassa. Maallisista kuninkaista ei ollut ketään auttamaan. Valtaistuimella istunut Daavidin jälkeläinen ryhtyi julman kuninkaan sylikoiraksi. Jumala lupasi onneksi parempaa. Tulossa oli oikea, todellinen kuningas:

   [1] Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,

  näkee suuren valon.

  Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,

  loistaa kirkkaus.

   [2] Sinä teet runsaaksi riemun,

  annat suuren ilon.

  He iloitsevat sinun edessäsi

  niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,

  niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.

   [3] Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,

  valjaat, jotka painavat olkapäitä,

  ja heidän käskijänsä sauvan

  sinä murskaat,

  niin kuin murskasit Midianin vallan.

   [4] Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,

  kaikki veren tahrimat vaatteet

  poltetaan,

  ne joutuvat tulen ruoaksi.

   [5] Sillä lapsi on syntynyt meille,

  poika on annettu meille.

  Hän kantaa valtaa harteillaan,

  hänen nimensä on

  Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,

  Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

   [6] Suuri on hänen valtansa,

  ja rauha on loputon

  Daavidin valtaistuimella

  ja hänen valtakunnassaan.

  Oikeus ja vanhurskaus

  on sen perustus ja tuki

  nyt ja aina.

  Tämän saa aikaan

  Herran Sebaotin pyhä kiivaus.

Tulee siis aika, jolloin ainaiset sotaretket päättyvät.  Sotilaat kokoontuvat suurten nuotioiden luo.  Vanhat sotasaappaat ja veren tahrimat vaatteet heitetään liekkien ruuaksi. Niitä ei enää tarvita. Samaan lauluun yhtyy profeetta Miika:

1 Tulee vielä aika,

jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana.

Ylimpänä vuorista se kohoaa,

korkeimpana kukkuloista,

ja kansat virtaavat sinne.

2 Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen:

»Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle,

nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön!

Hän opastaa meitä tiellään, ja me,

me tahdomme kulkea hänen polkujaan,

sillä Siionista tulee Herran sana

ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.»

3 Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat,

hän jakaa oikeutta väkeville kansoille

lähellä ja kaukana.

Niin taotaan miekat auran teriksi

ja keihäät vesureiksi.

Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan

eikä harjoittele sotataitoja.

4 Silloin jokainen saa istua mitään pelkäämättä

oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.

Näin on Herra Sebaot sanonut. (Miika 4:1-4)

Me elämme adventtiaikaa. Me tarvitsemme kaikki tätä aikaa enemmän kuin aikoihin. Adventtivirret katsovat eteenpäin, siihen hetkeen, jolloin suuri Kuningas palaa omaan maailmaansa ja ottaa näkyvästi komennon. Vanha maailma katoaa ja sen tilalle luodaan uusi, jota ei saastuta synti eikä heikkous.  Meille, jotka uskomme häneen, hän tulee armahtajana ja syntien sovittajana. Tänne jää kaikki synti, myös meidän heikkoutemme ja syntisyytemme. Mutta tänne jäävät myös viha, tyrannit, verenvuodatus ja sota.  Koko maa on täynnä Herran tuntemusta niin kuin meri on vettä täynnä.

Kuljen kadulla …

Palaan ajatuksissani kaupungin kaduille. Koetan kerrata mielessäni Raamatun piirtämää suurta kuvaa. Adventti, odotuksen aika. Maailmalle on annettu valo, Kristus ja syntiset Jumalan Isän syliin sulkeva Jumalan valtakunta. Ei vihaa, ei sotaa, ei itkua, ei sairautta eikä kuolemaa. Minulle, syntiselle, on Kristuksen takia annettu paikka tässä armonvaltakunnassa.  Kuka tahtoo ja kuka uskaltaa jättäytyä ulkopuolelle?  Kuningas tulee. On valmistautumisen aika.