Kolme sortuvaa muuria: Saksan kansan kristilliselle aatelille
Anekaupasta liikkeelle lähtenyt pikkukiista paisui nopeasti ja kävi selväksi, että liikkeelle oli lähtenyt jotakin suurta. Nyt puhuttiin muurien murtumisesta. Pikkukiistaa seuranneet väittelyt ja asioiden pohtiminen johdatti Lutherin yhä uusien kysymysten eteen. Sanottuaan A, hänen oli sanottava myös B, C ja ties kuinka monta seuraavaa kirjainta. Samalla hän joutui näkemään, miten mitättömän pienestä reiästä hän oli alussa itse katsonut suurta kysymystä. Myös hänen omat kirjoituksensa joutuivat uuteen valoon. Nyt ei enää puhuttu tavasta, jolla aneita kaupiteltiin, vaan Luther katsoi aneet kokonaan huijaukseksi ja paavin keksinnöksi. Kirjassaan Kirkon Baabelin vankeudesta hän pyysi lukijoitaan unohtamaan kaiken, mitä hän oli aneista kirjoittanut, ja painamaan mieleensä vain yhden lauseen: ”ANEET OVAT ROOMAN TEESKENTELIJÖIDEN HYÖDYTÖNTÄ KEKSINTÖÄ”
Julistaessaan aneet hyödyttömiksi ja paavin keksinnöksi hän joutui kiistämään monta muuta asiaa, kuten niiden takana olleen paavin arvovallan ja erehtymättömyyden. Juuri näistä suurista kysymyksistä puhuvat hänen vuonna 1520 julkaisemansa reformatoriset kirjoitukset, joista merkittävimmät ovat Kirkon Baabelin vankeudesta, nyt luettava Saksan kansan kristilliselle aatelille ja viimeksi luettu Kristityn vapaudesta.
Näistä kirjoituksista luemme nyt vain yhden ja siitäkin on tarkoitus lukea vain alku, sivulle 7 asti (loppuun asti lukeminen on sallittua!). Lutherin mukaan Rooman valtaa tukee kolme muuria, jotka kaikki kaatuvat helposti. Nämä muurit ovat
1) Kirkon valta on korkeampi kuin maallinen valta, eikä kenelläkään ole siis oikeutta kyseenalaistaa paavin määräyksiä
2) Vain paavilla on oikeus selittää Raamattua
3) Vain paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen.
Ensimmäisen kohdan vallankumouksellisuus ei meille tahdo hahmottua. Ymmärtäisimme asian paremmin, jos eläisimme yhdenkin vuoden maassa, jossa uskonoppineilla on kaikki valta. Lutherin aikoihin ihmiset oli jaettu hengelliseen ja maalliseen säätyyn, ja maallisella säädyllä ei ollut uskonasioissa juuri mitään sanomista ja piispoilla oli tiukka ote myös maallisesta vallasta. Kirkossa kaikki valta oli papeilla ja piispoilla. Lutherin mukaan pastorit, piispat ja paavi eivät ole sen pyhempiä kuin muutkaan. On täysin ihmiskeksintöä, että he kuuluvat johonkin toiseen säätyyn. On olemassa yksi Jumalan kansa, Kristuksen lunastamien joukko, ja kaikkia sen jäseniä kutsutaan papeiksi (1. Piet. 2:9: Te olette kuninkaallinen papisto”). Aarteet eivät kuulu joillekin harvoille, vaan koko Kirkolle ja paikallisseurakunnalle, joka uskoo niiden hoitamisen sopiviksi katsomilleen miehille. Tämän jälkeenkin on olemassa paimenia (pastoreita), mutta heidät on asettanut tehtäväänsä seurakunta, joka voi ottaa myös pois antamansa tehtävän. He eivät nouse valintansa ja vihkimyksensä jälkeen peruuttamattomasti jollekin toiselle tasolle. Meille voi olla itsestään selvää, että seurakunnan johdossa on kirkkovaltuusto ja -neuvosto, joka johtaa seurakuntaa yhdessä pastorin kanssa. Lutherin aikana asia oli toisin. Kun hän kirjoittaa ”Saksan kansan kristilliselle aatelille”, hän ohittaa piispat ja kirjoittaa paitsi maallisille viranomaisille myös rivikristityille.
Toisen muurin murtaminen ravisutteli koko läntisen kirkon tuhatvuotista perinnettä. Luther haastoi paavin auktoriteetin ja sanoi, että paavi voi erehtyä ja on usein erehtynytkin. Paavin sijalle auktoriteetiksi nousi nyt Raamattu. Tämä jakolinja tuli jatkossa ratkaisevaksi. Jumalan totuus on luettavissa Raamatussa, ei paavin kirjeistä. Sen mukana esille nousi yhä uusia kysymyksiä, joiden kohdalle kysyttiin asialle raamatullisia perusteita. Missä puhuttiin luostareista ja munkkilupauksista? Missä raamatunkohdassa puhutaan kiirastulesta? Missä kehotetaan kumartamaan pyhäinjäännöksiä tai pitämään messu latinaksi?
Tämä sai uskonpuhdistuksen oppineet kääntämään Raamattua ja antamaan kansan käsiin Jumalan sanan. Luther alkoi työn Saksassa ja sai seuraajia kaikkialla, myös kaukaisessa Suomessa, jossa Mikael Agricola aloitti tärkeän työn. Englannin raamatunkääntäjä William Tyndale joutui pakenemaan mannermaalle ja henkensä varjellakseen siirtymään toistuvasti paikasta toiseen. Hänen apurinsa salakuljettivat Raamattuja ja monet päätyivät roviolle, kuten lopulta myös Tyndale. Mutta vain muutaman vuoden jälkeen Englannin kuningas julkaisi valtaosan hänen käännöksistään, jotka päätyivät myös King Jamesin versioon ja ovat sen jälkeen siunannut englanninkielisiä lukijoita satojen vuosien ajan. Wittenbergin munkki oli murtanut ratkaisevan tärkeän muurin.
Kolmas Lutherin jytisyttämä muuri oli säädös, jonka mukaan vain paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen. Tämän Luther kiisti ehdottomasti ja vertasi tilannetta tulipaloon: Jos kaupunki palaa, saako tosiaan vain palopäällikkö kutsua paikalle palokunnan? Hätätilanteessa on jokaisen kristityn oikeus ja velvollisuus kutsua koolle kirkolliskokous.
Meille kolmas muuri on varmaan varsin outo, mutta lännen kirkon perinne oli vääntänyt pitkään kättä paavin ja kirkolliskokouksen välisistä suhteista. Joidenkin mielestä kirkolliskokouksella oli suurempi valta kuin paavilla, toiset linnoittautuivat paavin valtuuksien taakse, ja useimmilla oli historian aikana ollut välittävä kanta. Nyt vallinneessa tilanteessa uskonpuhdistuksen kannalle asettuneet vaativat koolle kirkolliskokousta. Uskonpuhdistusta vastustaneet tahot eivät tietenkään halunneet koolle mitään toimielintä, joka olisi voinut tehdä paavin aseman vaikeammaksi.
Tulilinjalla oli nyt siis kolme muuria. Näistä kolmas muuri jäi sortumatta sikäli, että kirkolliskokousta ei kutsuttu tilannetta ratkaisemaan, ja kun se lopulta kutsuttiin Tridentiin eli Trentoon, se oli puhtaasti paavin valvonnassa. Kaksi ensimmäistä muuria sortui, ja niiden vuoksi meidän kirkollinen elämämme on aivan toisenlaista kuin silloin, jos ne olisivat jääneet paikoilleen. Ja kolmannesta Luther sanoi myöhemmin sanat, jotka pitäisi muistaa jokaisessa kirkolliskokouksessa: ” Rakas Herra Jeesus Kristus. Pidä sinä itse kirkolliskokous. Tule kirkkaudessasi ja pelasta omasi.” (Schmalkaldenin opinkohtien esipuhe, 1537).
