Armon pöytä - Luther ja ehtoollinen

Kun puheeksi otetaan Herran ehtoollinen, esille nousee Lutherin ja luterilaisen teologian ydinasia. Tällä alueella Luther joutui käymään kiivaista opillisia taisteluja. Kun valitsemme luettavaa tekstiä, tarjolla olisi laaja kirjo hyvin suppeista erittäin laajoihin teoksiin. Parasta olisi lähteä liikkeelle katekismuksista: Sukupolvi toisensa jälkeen on opetellut ulkoa Vähän katekismuksen suppeat sanat ja Iso katekismus tiivistää muutamalla sivulla kaikkein keskeisimmän. Toisessa päässä häämöttää laaja ja perusteellinen Ehtoollisesta – Suuri tunnustus (1528). Valitsemme luettavaksi saarnan vuodelta 1520.  Tämä on hyvin mielenkiintoinen ja rikas teksti, mutta ymmärrän vallan hyvin jos haluat tyytyä kertaamaan katekismuksen tekstit.

Lutherin tekstien lukija huomaa varsin pian, että hänen ehtoollisopetuksensa kritiikki suuntautuu kahteen eri suuntaan, ensin katolisen kirkon väärinkäytöksiin ja myöhemmin Kristuksen todellisen läsnäolon kiistäviin suuntiin. Molemmissa kohdin Lutherin lähtökohta on hyvin yksinkertainen: On pysyttävä siinä, mitä Raamattu sanoo eli nimenomaan ehtoollisen asetussanoissa. Kirjoitettu Jumalan sana kertoo paitsi varmasti myös riittävästi sen, mitä tapahtuu alttarilla ja miten asia on ymmärrettävä.

Kirkollinen perinne oli uskonpuhdistuksen aikaan mennessä liittänyt yli tuhannen vuoden aikana ehtoolliseen paljon sellaista, mitä ei voitu johtaa suoraan Raamatusta tai oli suoraan sen vastaista. 

   Ehtoollisella jaettiin maallikoille ainoastaan Kristuksen ruumis ja Kristuksen veren nauttivat vain pastorit. Tapa ei ole raamatullinen, vaikka Kristus onkin täydellisesti läsnä sekä viinissä että leivässä ja kaikki siis olivat saaneet tätäkin tapaa noudatettaessa oikean sakramentin. Vanha käytäntö murrettiin Wittenbergissä 1520-luvun alussa ja siitä lähtien kristityt ovat uskonpuhdistuksen seurakunnissa nauttineet sakramentin molemmissa muodoissaan.

    Katoliset yliopistoteologit olivat kehittäneet monimutkaisen teorian selittääkseen, miten ehtoollisella jaettava leipä saattoi olla Kristuksen ruumis, vaikka se näytti leivältä, se murtui kuin leipä ja se maistui leivältä.  Apuun otettiin antiikin ajan filosofia: Esineellä, kuten vaikka pöydällä, on sen olemus (substanssi) ja satunnaisia ominaisuuksia (aksidensseja). Pöytä voi olla musta tai keltainen, sillä voi olla kolme tai neljä jalkaa, se voi olla nelikulmainen tai pyöreä. Näitä satunnaisia ominaisuuksia tärkeämpi on kysymys, mikä tekee pöydästä pöydän eli sen olemus. Katolisten oppineiden mukaan ehtoolliselle tuotava leipä säilyttää kaikki leivän aksidenssit, eli se näyttää edelleen leivältä, se murtuu edelleen kuin leipä ja se maistuu leivältä. Tämän meille näkyvän takana ehtoollisella tapahtuu näkymätön ihme ja ehtoollisleivän olemus, substanssi, muuttuu toiseksi ja siitä tulee Kristuksen ruumis. Tätä kutsutaan transsubstantiaatio-opiksi. Sen suomalainen käännös ”muuttumisoppi” on karkea yksinkertaistus ja yksinkertaisesti väärä ja se on ohjannut suomalaisia kiistämään asioita, joita Luther ei koskaan kiistänyt. Kyse on sen ajan oppineiden yrityksestä hahmottaa asiaa heidän kielellään, mutta aika on ajanut tuon ajan fysiikan ja kemian ohi. Ehkä moderni nanoteknologian ekspertti rohkenisi esittää oman spekulaationsa ehtoollisen ihmeestä, mutta me emme sellaisia tarvitse.  Lutherin mielestä katolisten yliopistoteologien käsitys oli saivarteleva, mutta ei sinänsä vaarallinen eikä loukkaava.

   Vakavampi asia oli messun käyttäminen uhrina. Uhriajatus ei sinänsä olisi ollut Lutherille kauhistus, mutta sen sovellutus oli uskonpuhdistuksen aikana yhteistä tietä etsineille suurimpia kompastuskiviä.  Rikas ihminen saattoi määrätä testamentissaan suuren lahjoituksen Kirkolle. Tämän lahjoituksen avulla palkattiin pappi toimittamaan messu-uhreja hänen sielunsa autuudeksi. Tällaiseen messuun ei välttämättä osallistunut kukaan muu kuin toimittava pappi. Näitä Kirkon Jumalalle antamia lahjoja eli uhrimessuja – myöhemmin nurkkamessuiksi kutsuttuja - toimittamassa oli Lutherin aikana yksin pienessä Wittenbergin kaupungissa 26 pappia. Tätä kaikkea Luther piti epäraamatullisena, törkeänä messun väärinkäyttämisenä ja epäjumalanpalveluksena.

Kokonaan toisen rintaman avasi 1520-luvulla uskonpuhdistuksen hajaantuminen. Ensimmäiset merkittävät säröt reformaation ehtoolliskäsi¬tykseen aihe¬utti v. 1524. Andreas Karlstadt, joka kiisti ehtoollisen vaikuttavan uskoa. Luther näki armonvä¬lineluonteen kiistämisessä tekojen opin ja korosti sekä Kristuksen todellista läsnäoloa että armovälineluonnetta.  Aikansa horjunut Sveitsin reformaattori Ulrich  Zwingli lähti kritisoimaan Lutherin ehtoollisoppia v. 1525, ja kiihkeää polemiikkia käytiin vuoteen 1529 asti.

  Poliittinen tilanne alkoi käydä kuumaksi ja tarvittiin liittoa sveitsiläisten ja saksalaisten reformoitujen alueiden välillä. Maakreivi Filip kutsui osapuolet uskon¬tokeskusteluun Marburgiin 1.-4.10.1529.  Luther nosti esiin seitsemän aluetta, jolla sveitsiläiset poikkesivat heidän uskostaan (kolminaisuusoppi, oppi kahdesta luonnos¬ta, perisynti, kaste, vanhurskauttaminen, saarnavirka ja kiirastuli) ja epäili, päästäänkö keskusteluissa ehtoolli¬seen asti ollenkaan.  Koska paikalle oli tultu nimenomaan keskustelemaan ehtoollisesta, aiheeseen kuitenkin käytiin käsiksi.  Luther alkoi keskustelun kirjoittamalla pöytään sanat "Tämä on minun ruumiini".  Tähän hän palasi yhä uudelleen: "Nämä sanat: 'Tämä on minun ruumiini' pitävät minut vankinaan ... Jos hän käskisi minua syömään sontaa, tekisin niin, koska tiedän varmasti että se on silloin hyväksi.  Ei palvelija kapinoi Herransa tahtoa vastaan.  On suljettava silmät ... Ottakaa pois nuo sanat (sc. 'Tämä on minun ruumiini'), niin sitten tyydyn puheisiinne."

   Zwingli vastasi jatkuvasti vedoten hengen ja lihan vastakohtaan: "Sielu on henki, sielu ei syö lihaa, henki on henki".  Enää ei ollut kyse yhdestä sanasta, vaan armonväli¬neestä ja koko inkarnaatiosta: "Minä en tiedä mistään muusta Jumalasta kuin hänestä, joka on tullut ihmiseksi, enkä myöskään halua ketään muuta" (Luther)".  Teologinen lopputu¬los oli Lutherin mukaan yksiselitteinen: "Niin siis meidän henkemme ei sovi yhteen teidän henkenne kanssa, vaan on ilmiselvää, että meissä ei ole sama Hen¬ki."

     Merkittäväksi ongelmaksi uskonpuhdistuksen sisällä muodostui myös ehtoollisaineiden käyttö ehtoollisen jälkeen. Lutherille oli itsestään selvää, että ehtoolliselta ylijäänyttä Kristuksen ruumista ja verta ei saanut käsitellä miten hyvänsä. Vanha suomalainen käytäntö kaataa ehtoollisviini viemäriin olisi ollut hänelle kauhistus.  Hänen ehdoton määräyksensä oli, että kaikki siunatut aineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Sen sijaan katolisen kirkon tapa kantaa niitä kulkueessa oli torjuttava epäraamatullisena: Kristuksen ruumis ja veri on annettu meille nautittavaksi eikä ympäri kannettavaksi.

Lutherin opetus ehtoollisesta on kestänyt aikaa varsin hyvin. Tähän aiheeseen kannattaa syventyä ajan kanssa. Erinomainen syventävä teos on piispa Jari Jolkkosen väitöskirja Uskon ja rakkauden sakramentti, Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa.