Heikki Koskenniemi

Heikki Kustaa Johannes Koskenniemi 27.9.1919-26.9.2013

Professori Heikki Koskenniemi nukkui rauhallisesti pois 26. 9. 2013 aamuyöllä, vain päivää ennen kuin hän olisi täyttänyt 94 vuotta. Kolmesta veljeksestä Matti teki elämäntyönsä kasvatustieteen professorina, Lauri – herätysliiketutkimuksen uranuurtaja – evankelisen liikkeen käytännön työssä ja Heikki klassillisen filologian professorina. Hänen mukanaan päättyi monien silmissä yksi ajanjakso. Matti, Lauri ja Heikki elivät kaikki yli 90-vuotiaiksi, ja viimeisen mukana katkesi nyt yhteys menneeseen sukupolveen – tosin vain ajaksi.

Heikki Kustaa Johannes Koskenniemi syntyi 27.9.1919 pastori Einari Koskenniemen ja Ruut Koskenniemen nuorimmaksi pojaksi. Syntymäpaikka oli Helsinki, mutta kotikaupunki alusta lähtien Turku. Heikki Koskenniemi oli Turun klassillisen lyseon kasvatti ja loppuun saakka ylpeä koulustaan, joka antoi hyvän, eurooppalaisen sivistyksen silloin vielä pienelle ja nuorelle suomenkieliselle koululaisten joukolle. Klassikkojen yhteys merkitsi hänelle paljon ja omat poikansa hän lähetti tietenkin saman koulun oppiin. Koulun penkillä opittu vankka latinan ja kreikan taito houkuttivat hänet jatkamaan samaa alaa yliopistolla. Oman aikakautensa oppineille tyypilliseen tapaan hän hankki kielitaidon, jota jälkipolvet voivat vain hämmästellä. Latinan ja kreikan rinnalle astuivat myös seemiläiset kielet, ennen muuta heprea, mutta myös arabia, ja suuri määrä nykykieliä.

Turun klassikon oppilas ei milloinkaan suostunut pitämään antiikin kulttuurin harrastamista vain muutamien oppineiden puuhasteluna. Hän ihmetteli syvästi niitä yliopistomiehiä, jotka rinnastivat resursseja jakaessaan antiikin maailman vaikkapa Kaukoidän kulttuurin tutkimukseen. Hänen näkökulmastaan Kreikka ja Rooma ovat yhdessä kristinuskon kanssa muodostaneet eurooppalaisen kulttuurin luovuttamattoman perustan. Tämän perustan rapautuminen ja rapauttaminen oli jatkuva hämmästelyn aihe vanhalle humanistille, joka ei koskaan oppinut mittaamaan kaikkea rahalla. Hänen oma tiensä vei nimenomaan tutkimaan antiikin ja kristinuskon aarteita – mutta sitä ennen oli palveltava isänmaata toisella tavalla, aseisiin tarttumalla.

Kaksi torjuntataistelua

Jälkipolvia on hämmästyttänyt se, miten monet sodasta palanneet miehet eivät puhuneet kokemuksistaan koskaan. Ei puhunut myöskään Heikki Koskenniemi: Hänen poisnukkumisensa jälkeen olemme koonneet niitä vähiä murusia, joita satuimme saamaan vuosikymmenien aikana. Perhepiirissä suurimmaksi urotyöksi hahmottui suurten puolukkasaavien poimiminen ja lähettäminen kotirintamalle. Vasta sotapäiväkirjojen ja omille vanhemmille kirjoitettujen kirjeiden tutkiminen on avannut sen ajan todellisuutta. Tehtäväksi tuli olla torjumassa kahta suurhyökkäystä.

Isämme ei ehtinyt talvisotaan eikä myöskään jatkosodan hyökkäysvaiheeseen. Ensin oli saatava perusteellinen koulutus tykistön tulenjohtajaksi, ja niinpä hän saapui rintamalle Syvärin toiselle puolelle vasta alkuvuodesta 1942. Suomalaisilla oli Syvärin toisella puolella sillanpääasema, jota vastaan venäläiset tekivät kelirikkoaikana hyökkäyksen ylivertaisin voimin. Tarkoituksena oli, että kelirikko estäisi sekä vahvistusten tuomisen että jyrän alle jääneiden joukkojen vetäytymisen. Toisin kävi: Suomalainen tykistö torjui hyökkäyksen ja jalkaväki hoiti loput motittamalla vihollisen. Isämme sai vapaudenristin tammenlehvän kera ja ylennettiin luutnantiksi.

Vielä vaarallisempi oli tilanne Viipurinlahdella juhannuksena 1944. Stalinin armeija oli murskannut suomalaisten asemat Kannaksella, rynnännyt eteenpäin ja valloittanut Viipurin. Parin päivän levon jälkeen se oli jatkamassa yli Viipurinlahden kohti Suomen sydäntä. Tienhaaran seudulle oli siirretty sitä torjumaan suomalainen 17. divisioona ja sen mukana kenttätykistörykmentti, jossa isämme palveli. Hätäisesti etsittyihin kallionkolosuojiin ja poteroihin asettuivat puolustajat ottamaan vastaan tulimyrskyä, jota kukaan ei ollut kestänyt. Nyt oma tykistö lamautti vihollista lahden toiselle puolelle jo lähtöasemaansa ja jalkaväki kykeni torjumaan harvat yli päässeet huolimatta rajusta tulituksesta ja asemien ilmapommituksista. Kolmen päivän hillittömän taistelun jälkeen paine hellitti ja venäläiset lähtivät kiertämään Talin ja Ihantalan kautta, jossa heidät pysäytettiin uudelleen.

Isämme kirjoitti sota-aikana vanhemmilleen lähes päivittäin ja kirjeet ovat koskettavaa luettavaa. Se tehtiin, mitä sodassa piti tehdä, mutta onneksi ei ilman apua. Jumala ja hänen armonsa olivat läsnä silloin, kun taistelut olivat kaikkein rajuimpia. Varjelus tuli hyvin arkiseksi asiaksi.

Yliopistomies ja kristillisten tekstien kääntäjä

Jo asemasodan aikana isämme jatkoi sitkeästi opintojaan, jotka veivät hänet pitkälle. Hän sai stipendin Firenzeen ja Uppsalaan, ja sitkeä työ hyvässä opissa teki hänestä kansainvälisesti tunnustetun papyrusten tutkijan ja Turun yliopiston ensimmäisen klassisen filologian professorin vuosiksi 1964-1986. Tämän virkansa ohessa hän toimi aktiivisesti kirkon parhaaksi. Aivan viimeiseen vanhuuteensa asti hän pyrki saattamaan tärkeitä kirjoja suomalaisten lukijoiden käsiin. Hänen suomennostensa lista on vaikuttava: C.F.W Walther, Laki ja evankeliumi (1952), Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka (1961), Apostoliset isät (1975, 1989), Anselm Canterburylainen, Jumala ihmiseksi – mitä varten Jumala tuli ihmiseksi (1991), Johannes Gerhard, Uskon pyhä salaisuus (1995), Johannes Gerhard, Oppi Jumalan sanasta (2000), Augustinus, Jumalan valtio 1-10 (2003), Luther, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys (2004-2007), Veren ja tulen läpi. Vanhan kirkon marttyyrien todistus (2005), Minucius Felix, Octavius. Kristinuskon puolustus (2007) ja Lutherin Saarnoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä (2009). Viimeistelemättömiä käännöksiä jäi vielä jälkipolvien loppuun saatettavaksi.  Yhdessä isänsä Einari Koskenniemen kanssa Heikki Koskenniemi on määrällisesti ylivoimainen Lutherin kääntäjä. Tämä oli hänelle yksi tapa palvella kirkkoa.

Kirkollinen vaikuttaja

Heikki Koskenniemen käännöstyö avasi mahdollisuudet luterilaisen teologian tuntemuksen lisääntymiseen pappien, teologien ja valveutuneiden maallikkojen parissa, mutta hän vaikutti myös monella muulla tavalla kirkossamme. Hän oli vahva mielipidevaikuttaja, joka astui julkisuuteen harkiten, mutta jonka ääntä kuunneltiin. Meille sallittaneen kirkolliseen vaikuttamiseen oman perheemme näkökulma. Omalla esimerkillään hän opetti meille jumalanpalveluselämän tärkeyttä. Meille tulivat tutuksi erityisesti Turun tuomiokirkon jumalanpalvelukset, jonne koko perheemme meni erityisesti tuomiorovasti Lauri Huovisen saarnatessa. Vieläkin muistamme joitakin hänen käyttämiään kielikuvia noilta ajoilta. Toinen tutuksi tullut kirkko oli Maarian kirkko (myöhemmin myös Pallivahan kirkko), joissa kävimme kuuntelemassa kirkkoherra Eero Parviota. Totuimme kävelemään tuohon kirkkoon koko perheen voimin, vaikka edestakainen matka oli noin kahdeksan kilometriä. Myöhemmin hän oli Lutherin kirkon messun säännöllinen vieras. Siellä hän myös toimitti viimeisen messunsa ja saarnasi viimeisen kerran. Jos emme menneet sunnuntaina kirkkoon, luimme kotona kuitenkin päivän tekstit ja pidettiin rukoukset. Tavalla tai toisella sunnuntai oli Jumalan sanalla pyhitettävä.

Isämme kävi jonkin verran myös saarnamatkoilla. Simo Kiviranta muisteli ensitapaamistaan isän kanssa, joka oli ensi kerran käymässä saarnamiehenä Lavian kirkossa. Hän ei ollut pyytänyt mitään kuljetusta kirkolle, vaikka meillä ei tuohon aikaan ollut vielä autoa. Sakastissa oltiin vähän levottomia siitä, miten vieras pääsee kirkolle. Isämme saapui kuitenkin hyvissä ajoin paikalle metsän kautta oikaisten. Ennen saarnaansa isä oli siirtänyt saarnatuolin polvistumispenkin niin, että saarnaajan kasvot suuntautuivat alttariin, ei kirkkokansaan päin. Sille puolelle polvistumispenkki jäikin vuosikymmeniksi ja lienee siellä vieläkin: Saarnamiehen tehtävä on kumartaa Jumalaa eikä seurakuntaa.

Raamatun opettajana Heikki Koskenniemi tahtoi vaikuttaa siihen katsomatta, oliko paikalla väkeä runsaasti tai vain kourallinen. Turun tärkeimpiä opetuspaikkoja olivat ensin Turun rukoushuone, myöhemmin samalle paikalle rakennettu Lutherin kirkko ja Eskelinkadulla sijainnut Rouvasväen rukoushuone, jossa hän opetti sekä ruotsiksi että suomeksi. Isän suureksi murheeksi Rouvasväen rukoushuone purettiin Kelan massiivisen toimistorakennuksen tieltä.

Lapsuudenkodissamme saimme seurata parinkymmenen vuoden ajan raamatunkäännöskomitean työskentelyä. Isä ja hänen hyvä ystävänsä Jukka Thurén olivat koko tuon ajan käännöskomitean jäseniä ja saimme mielenkiinnolla seurata ensin käännösperiaatteiden muotoutumista, ja sitten lukea ensimmäisiä koekäännöksiä jo kauan ennen niiden julkaisemista. Raamatunkäännöskomitean jäsenyyteen liittyivät myös isän ainoat esiintymiset televisiossa. Henkeä pidätellen seurasimme sitä mustavalkoisesta ruudusta. Tuolloin isä havainnollisti katsojille, miksi on valittava huolellisesti suomenkielen tyylilaji: ”Samasta asiasta voidaan käyttää erityylistä ilmaisua, voidaan puhua juhlallisesti ’suunannosta’, hyvällä asiakielellä ’suudelmasta’, vähän arkisemmin ’suukosta’ tai jopa ’pususta’.” Asia tuli varmasti ymmärretyksi.

Monia ratkaisuja komiteassa tehtiin niukalla ääntenenemmistöllä, välillä isän toiveiden mukaan ja välillä taas toisin. Yhteiseen lopputulokseen ei komitea lopulta päätynytkään, sillä sekä isä että Jukka Thurén jättivät käännöksen valmistuttua siitä eriävät mielipiteet. Isä käyttikin elämänsä loppuun asti omassa hartauselämässään vanhaa käännöstä. Tunnustuskirjojen kääntäminen oli kummallekin evankeliselle isälle huomattavasti helpompi tehtävä.

Koti-isä

Toisin kuin puolisonsa ja lapsensa Heikki Koskenniemi ei ollut kiinnostunut urheilusta. Kun me muut seurasimme kiihkeää ottelua, isä kulki ohitse ja totesi vain ”Suomi voittaa”. Isän harrastuneisuus kohdistui erityisesti kesämökkimme puutarhaan, jota hän hoiti esimerkillisellä tavalla. Kun puutarhamaa käännettiin käsin ja joka ainut rikkaruohon juuri poistettiin, ei kitkemistä tarvittu kovin paljon. Jo kauan ennen kuin valkosipuli tuli muotiin meillä kasvatettiin niitä omasta takaa koko vuoden tarpeiksi. Varhaisperunat ja myöhemmin myös itse kasvatetut tomaatit saivat vierailta aina kiittävän vastaanoton. Yhteiset matkat kesämökille ja puutarhaa hoitamaan sotkivat joskus omat suunnitelmamme, mutta jälkeenpäin arvioiden juuri noilla matkoilla isä oli aidoimmillaan kohdattavissa. Silloin saattoi ottaa puheeksi vaikeitakin asioita ja sai äärettömän arvokkaita elämänohjeita.

Ruuanlaitossa isällä oli oma erityisosaamisensa. Hän, kuten vaimonsa, todella välitti siitä, että pöytään pantiin maistuvaa ruokaa vaivasta välittämättä. Pikaruoka ei meidän pöytäämme juuri tietään löytänyt. Isämme perkasi kalat, valmisti mädin, salaatit ja erityisesti savusilakkatahnan. Paksu hernekeitto ja sianluusoppa olivat ruokana silloin, kuin äiti ei ollut kotona. Äiti huolehti tavallisesti lasten iltalaulusta, mutta äidin ollessa poissa isä kävi laulamassa: ”Mua siipeis suojaan kätke.”

Hauras vanhuus ja yksinkertainen usko

Vanhuus on arvokas asia, mutta kaikki vanhuus ei ole helppoa eikä mutkatonta. Ei ollut myöskään isämme kohdalla. Hän kohtasi turhautumista ja pettymystä, tietyssä vaiheessa kaikista läheisistä huolimatta myös yksinäisyyttä ja ahdistusta, ja lopulta muistin ja voimien hiipumisen. Askel askeleelta kuljettiin tietä, jonka kaikki vaiheet eivät olleet helppoja isälle eivätkä lähipiirille. Meille on turvallinen ja lohduttava opetus, että Herra oli hänen kanssaan vaikean tien jokaisella askeleella. Viimeisinä aikoina moni tärkeä asia sai väistyä mieltä painamasta. 

Monen mielessä isämme oli oppinut ja tiesi valtavan paljon. Niin hän olikin ja niin hän tiesikin. Viimeisinä vuosina tällä ei enää ollut merkitystä. Se jäi taakse ja jouti jäädä kaikkein tärkeimmän tieltä. Ihminen, paljonkin tietävä, on lopulta ja viimeisellä portilla kasvokkain Jumalansa kanssa, eikä silloin auta tieto eikä oppineisuus. Mitä isällemme jäi, oli yksinkertainen luottamus Kristukseen ja syntien anteeksiantamukseen. Ellei Jumala armahda syntistä ihmistä, yksikään meistä ei näe kirkkautta. Mutta Jumala on armollinen ja hänen kasvoistaan loistaa rakkaus ja elämä. Me emme jää hautaan eikä armahdetun tarvitse pelätä Kristuksen tuomioistuimen edessä. Väsyneen vanhuksen yksinkertaisesta uskosta piirtyy kaari aivan elämän alkuun, pyhään kasteeseen, ja Kristuksen siinä lahjoittamaan valkeaan vaatteeseen. Se on nyt hänen juhlapukunsa Jumalan edessä.

Kuolemasta elämän ovi

Jumalalla on omat tapansa jakaa lohdutustaan. Joskus ne ovat hämmästyttäviä. Olimme viime vaiheessa jo päättäneet, että emme enää jätä isää yksin, ja istuimme hänen vuoteensa vierellä vuorotellen. Minäkin (EK) sain omat vuoroni ja valmistauduin valvomaan yötä hänen kanssaan. En tiennyt, että se oli hänen viimeisensä. Hän nukkui ja minä pysyttelin valveilla lukemalla isän Augustinus-käännöstä, käsi hänen kädessään. Ihme kyllä, nämä sivut käsittelivät kuolemaa. Lopulta ne käsittelivät kysymystä siitä, miksi uskovankin ja Jumalan lunastaman ihmisen pitää käydä kuolemaan. Onko kuolema muuttunut pahasta hyväksi asiaksi? Ei ole, selitti Augustinus latinaksi, ja isä oli kääntänyt sen suomeksi näin:

 ”Kuolema ei ole muuttunut pahasta hyväksi asiaksi. Jumala on vain suonut niin suuren armon, että kuolemasta, joka varmasti on elämän vastakohta, on tullut elämään johtava tie.” 

Nämä sanat luettuani huomasin, että isä hengitti toisin kuin hetki sitten. Luin hänelle upeaa psalmia 90. Alle tunnin kuluttua hän nukkui rauhallisesti pois. Jumala oli antanut lohdutuksensa meille, jotka jäimme tänne. Kuolema ei ole muuttunut vihollisesta ystäväksi. Se on edelleen vihollinen, Raamatun sanoin sanottuna vihollisista viimeinen, joka voitetaan. Se riisuu voimasta, tahdosta ja taidosta. Se murtaa voimat, erottaa läheisistä ja jättää jälkeensä surun ja kaipauksen. Mutta Kristuksen takia se on ovi, joka johdattaa sisälle elämään, näkemään rakastavan Isän kasvot.

Olli ja Erkki Koskenniemi (julkaistu Kotimatkalla-kalenterissa)