Anna-Liisa Koskenniemi (muistokirjoitus)
Anna-Liisa Koskenniemi (s. Castrén)
13.8.1923 – 18.3.2017
Äitimme Anna-Liisa Koskenniemi (s. Castrén), nukkui rauhallisesti pois Herrassa lauantaina 18.3. turkulaisessa palvelukodissa. Viimeiset vuodet kestänyt hiipuminen tuli päätökseen aivan yllättäen, hieman ennen ehtookelloja, kun hänet oli nostettu pyörätuolistaan vuoteelleen lepäämään. Vain muutama henkäys ja hän oli lähtenyt.
Anna-Liisa Koskenniemi syntyi Iisalmessa ja varttui vanhimpana kuusilapsiseksi kasvaneessa pastorin perheessä. Isä, Matti Castrén, toimi ensin apupappina, sitten kappalaisena ja kirkkoherrana eri Ylä-Savon seurakunnissa. Anna-Liisan rakkaat lapsuusmuistot liittyivät maalaispappiloihin ja tiiviin sisarusparven vauhdikkaaseen elämään. Tuohon aikaan pappiloissa viljeltiin maata ja pidettiin lypsykarjaa. Äidillekin maatalon työt tulivat tutuiksi: Ennen kouluunlähtöä piti käydä lypsyllä, ja hänen isänsä oli tarkkana siitä, että sinne mennään yhtä aikaisin kuin pappilan piiatkin. Työmoraalista ei lipsuttu.
Noihin aikoihin ei ollut erikseen kirkkoherranvirastoa, vaan kaikki asiat toimitettiin pappilassa. Äiti, Katri-ruustinna, piti kodin avoimena seurakuntalaisille. Seurakunta oli tuohon aikaan elimellinen osa savolaista pitäjää. Vasta 1970-luvulla verottaja alkoi puuttua pappiloiden elämään ja usein pahimpaan, pilkuntarkkaan virkamiestyyliin. Laajoista, usein huonokuntoisista pappiloista verotettiin pastoreita viimeisen päälle. Se saattoi heidät nopeasti hankkimaan omat, modernit omakotitalonsa. Ne eivät voineet enää korvata pappiloita, ja muutamassa vuosikymmenessä pappilakulttuurin annettiin näin kuihtua. Äiti eli vielä seurakuntaelämän keskuksessa ja hänen iloiset, rakkaat muistonsa kertovat jotakin siitä, mikä menetettiin aivan turhaan. Siinä maailmassa, jossa hän eli, pappilan perhe eli seurakunnan kanssa ja seurakunta pappilan perheen kanssa. Virkamiesmäisyys oli tuosta kaukana.
Pappilakulttuuri ei toki ole koskaan kuollut kokonaan – jossakin muodossa se on ennemminkin palaamassa - , ja tottahan niissä opittu avoin vieraanvaraisuus siirtyi Äidin perheessä koko seuraavalle sukupolvelle. Lapsuudenmuistoihimme kuuluvat vierailut Savossa ja Imatralla. Äidin sisarukset eivät hätkähtäneet kesäviikonvaihteessa paikalle pelmahtanutta suurta serkuslaumaa. Siskonpeti ja pitkä pöytä vetivät väkeä tarvittavan paljon, ja vilkas savolainen ilo tarttui vierailijaan ja yhdisti suureen perheeseen. Ääntä ja puheensorinaa mahtui paitsi ulos myös sisälle uskomattoman paljon.
Äitimme ei lähtenyt lukioon, vaan siirtyi varhain työelämään. Hän palveli kotikonnuillaan postikonttorissa, kansanhuollossa ja työvoimatoimistossa. Muutaman vuoden kuluttua hän kuitenkin hakeutui Helsinkiin lastentarhanopettajan koulutukseen. Ne opinnot katkaisi Helsingin joutuminen pommitusten kohteeksi. Oli lähdettävä pois kaupungista. Silloin pyydettiin apua yllättävään tehtävään: Suomesta lähetettiin lapsia Ruotsiin sotaa pakoon. Hetken kauhisteltuaan ruotsia puutteellisesti osannut savolaistyttö tarttui haasteeseen, lähti laivalla Ruotsiin Tukholman lähistölle ja oli ottamassa vastaan turvaan lähetettyjä lapsia. Nuorimmat heistä olivat kolmivuotiaita, monet viisi-kuusivuotiaita, jotkut toki isompia. Heidät tuotiin outoon maahan ja vastaanottokeskukseen, josta heidät siirrettiin hyvin pian ruotsalaisiin perheisiin. Useimmat joutuivat töihin hyvin pieninä. Olivathan he turvassa pommituksilta ja nälältä, mutta ongelmattomaksi ei tätä ratkaisua voi jälkeenpäinkään luonnehtia. Pienten, hätääntyneiden lasten itku sai vielä vanhoilla päivillä kyyneleet Äidin silmiin. Lapset todella tarvitsivat sitä lämmintä syliä, jonka Äitimme pystyi heille tarjoamaan.
Kun keskeytyneet opinnot jatkuivat Helsingissä, opiskelukaveri houkutteli vastentahtoisen Äidin ensimmäisen kerran evankelisten opiskelijoiden iltaan. Siellä hän teki välittömästi suuren vaikutuksen nuoreen teologian opiskelijaan. Äidille se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta yksi Siionin kanteleen laulu kosketti syvältä. Kotiseudullaan hän oli vaatinut pastoreilta vastausta siihen, voiko ja saako ihminen olla autuudestaan varma. ”Oi Jeesus, kuinka riemuitsen, sinulta puvun sain …” Äiti oli löytänyt vastauksen ja tunsi tulleensa kotiin.
Äitikin alkoi pikku hiljaa katsella teologian opiskelijaa toisin silmin, ja niin alkoi Heikki Koskenniemen kanssa yhteinen matka, ja solmittiin avioliitto. Se kesti 66 vuotta. Perheeseen syntyi kaikkiaan kuusi lasta, joista vanhin, Joonatan, sairasti koko elämänsä vaikeaa sydänvikaa ja kuoli kymmenvuotiaana. Häntä ei perheessämme unohdettu koskaan. Muistamme Äitimme olleen toisinaan aamulla kyyneleet silmissä: Pikkupoika oli taas vieraillut unessa hänen luonaan ja palauttanut haikeat muistot.
Äiti toimi alkuun Turussa lastentarhanopettajana, mutta kasvanut perhe vaati häntä kotiin. Isämme Heikki Koskenniemi teki tärkeän päivätyön tieteen ja luterilaisen uskonopin palveluksessa. Se ei olisi ollut mahdollista ilman Äidin panosta. Perheen työnjako oli selvä, eikä Isän näkyvää työtä olisi voinut ajatellakaan ilman Äidin monille näkymätöntä aherrusta. Hän ei ajatellut omaa mitättömäksi jäävää eläkettään panostaessaan kaikkensa kodin, perheen ja lasten puolesta. Kiireisen uramiehen ja vilkkaan ja erilaisissa uhmakausissaan eläneen lapsilauman lisäksi hän jaksoi pitää kodin ovet avoimena kavereillemme. Sen lisäksi hän jaksoi kantaa esikoisensa hiljaa etenevän sairauden ja kuoleman. Monet itkut on itketty, mutta juuri siksi Äiti ymmärsi aina sitä, jolla oli elämässä vaikeaa. Sydän kasvaa suureksi vain paineiden alla.
Äiti oli meille kodin arkisen kristillisyyden opettaja. Hän ei ollut teoreetikko, vaan välitön ja iloinen ilon ja itkun ihminen, joka tarvitsi joka päivä Jumalan sanaa oman tiensä oppaaksi. Lutherin Mannaa Jumalan lapsille oli hänellä käytössä jatkuvasti, ellei vaihtelun vuoksi Voimattomalle voimaa tai jokin muu hartauskirja. Palvelukotiin hänelle vietiin mukaan taiteilijasiskon suunnittelema rakas virsikirja, jonka rinnalle oli vielä hankittava uusi. Pitkät listat ja välimerkkeinä toimineet paperilaput kertoivat vierailijalle, mitkä virret olivat viime päivinä puhutelleet häntä. Viimeisenä iltana lauletun virren hän oli opettanut meille vain puoltatoista vuotta aiemmin. Risaksi menneen Raamatun korvaajaksi hankittiin toinen. Siihen tehdyt merkinnät kertoivat, miten hän luki erityisesti Uutta testamenttia läpi uudelleen ja uudelleen säännöllisyydellä, joka sai nuoremman polven pastoreita myöten häpeään. Raamatusta ja virsikirjasta Äiti ammensi voimansa ja luottamuksensa.
Pitkän avioliiton loppuvaiheissa Äiti lipui kenenkään huomaamatta Isämme omaishoitajaksi. Hän jaksoi sitä kauan, mutta ei rajattomasti. Lopulta oli aika siirtyä palvelukotiin, jossa odotti joka päivä valmis ruokapöytä. Valoisa vanhus sai elämäänsä kauniin iltaruskon ja ehti solmia uusia ystävyyssuhteita. Lasten, lastenlasten ja vielä seuraavankin polven käynnit ja kuulumiset olivat jatkuva ilonaihe. Lopulta ruokalaan oli kuitenkin vaikeaa päästä edes rollaattorin kanssa. Elämän liekki alkoi lepattaa. Liikkuminen loppui kokonaan, puhe alkoi takellella ja keskustelu muiden kanssa kävi vaikeaksi. Viimeinen vuosi oli kuihtumisen aikaa.
Yli 90-vuotiaan kuoleman ei pitäisi yllättää omaisia. Olimme toki huomanneet hiipumisen ja puhuneet usein siitä, että jokainen palvelukotikäynti voi olla viimeinen. Silti kotikutsu yllätti meidät täydellisesti. Vain puoli tuntia ennen sitä olimme laulaneet hänen kanssaan taivaslaulun ja jättäneet hänet Isän haltuun. Sen jälkeen soitettiin palvelukodista ja kerrottiin hänen nukkuneen hoitajien läsnäollessa rauhassa pois. Opimme ehkä kunnioittamaan jokaista kohtaamista ja jokaista hetkeä, jonka Jumala meille antaa. Jokin niistä on jonkun osalta viimeinen, mutta harvoin osaamme sitä määrittää. Ainoa tapa kunnioittaa kotikutsun hetkeä on pitää huolta rakkaistamme jatkuvasti, niin että jokainen käynti voi olla viimeinen.
Kodin perintö seuraa meitä koko elämämme. Meille juuri Äiti oli se, jonka valoisa ja välitön persoona antoi sanomattoman paljon. Yhdistettynä Isän syvään uskonopilliseen tietämykseen vanhempien perintö on rakas ja tärkeä. Pyhien seura kutsuu. Kristus on avannut syntiselle tien, ja se on valmis ja viitoitettu.
Erkki Koskenniemi