Yhden lapsen kansa

Kun valtio ottaa Jumalan roolin

Mari Manninen, Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena 2016. 

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa sai syystä vuoden 2016 Tieto-Finlandia -palkinnon. Se avaa ikkunan suljettuun maailmaan, näkemään mitä tapahtuu kuin keskitetty hallinto näkee ihmiset vain yhdeksi tuotannon tekijäksi. Tilastot ovat tilastoja, mutta suurten numeroiden takana on lukematon määrä ihmisiä, eläviä, tuntevia olentoja. Manninen antaa muutamalle kohtalolle kasvot ja tekee suomalaiselle lukijakunnalle suuren palveluksen. Politiikka on viime kädessä ihmisten eikä asioiden hoitamista.

Kiinan yhden lapsen politiikka näytti välttämättömältä reaktiolta väestön räjähdysmäiseen kasvuun. Kiinalaisia oli v. 1949 540 miljoonaa, v. 1976 jo 940 miljoonaa ja ennusteiden mukaan tilanne näytti räjähtävän. Vaikka talous kasvoi kohisten, valtava väestönkasvu näytti syövän kaiken hyvinvoinnin. Kiinan kommunistisen puolueen mukaan asiaan oli siis tartuttava. 1970-luvulla alkoi voimakas valistuskampanja. Sitä ei pidetty riittävänä, vaikka syntyvyys maaseudulla puolittui, ja siksi annettiin säädökset, joiden mukaan perheissä sai olla vain yksi lapsi. Tätä yhden lapsen politiikkaa noudatettiin vuodesta 1980 alkaen, ja vaikka se pikku hiljaa mureni, aviopareille sallittiin toinen lapsi vasta v. 2015.

Kommunistinen puolue halusi väestönkasvun taittuvan ja se todella taittui. Kiinalaisia on tällä hetkellä 1,35 miljardia ja väestö alkaa vähetä ensi vuosikymmenillä. Puolueen kaiuttaman totuuden mukaan tavoitteet saavutettiin ja ilman yhden lapsen politiikkaa kiinalaisia olisi nyt 400 miljoonaa enemmän. Kuten Manninen toteaa, kyse on lähinnä virallisesta totuudesta. Todellisuudessa jo 1970-luvun valistuskampanja vähensi väestönkasvua selvästi ilman pakkokeinoja. Kasvattaessaan entistä vähemmän lapsia kiinalaiset vanhemmat ovat ennemminkin seuranneet muun maailman ja myös Aasian esimerkkiä: Varallisuuden kasvaessa ja yhteiskunnan turvarakenteiden kehittyessä turvaa ei tarvitse hakea suuresta lapsilaumasta, eikä lapsille annettavia taloudellisia resursseja haluta jakaa liian monen lapsen kesken. Suunnittelussa ei lisäksi otettu huomioon että Kiinassa kuten kaikkialla Aasiassa perheet suosivat poikalapsia. Nyt tilanne on karannut viranomaisten käsistä eivätkä nuoret parit välttämättä halua lapsia ollenkaan. Yhden lapsen politiikka muuttui kahden lapsen politiikaksi ja kohta koko pakkovalta muuttuu välttämättä syntyvyyteen kannustamiseksi.

Manninen on haastatellut valtion politiikasta kärsineitä kiinalaisia, ja nämä haastattelut ovat koskettavaa luettavaa jokainen. Osa on saanut lapsia, joille ei ikinä annettu syntymätodistusta: Sellainen ihminen ei periaatteessa pääse kouluun, työhön eikä avioliittoon. Osa on pakotettu aborttiin, joita Kiinassa tehdään virallisenkin tilaston mukaan suhteessa viisi kertaa enemmän kuin Suomessa. Pakko saattoi olla hienovaraisempaa, kuten silloin kun laittoman lapsen syntyessä firman jokainen 40 työntekijästä menettää bonuksensa. On kuitenkin myös tapauksia, joissa raskaana oleva äiti on viety sairaalaan väkisin. Ja vaikka sikiön sukupuolen selvittäminen on periaatteessa kielletty, Kiinasta puuttuu tällä hetkellä n. 60 miljoonaa tyttölasta. Laittomasti syntyneitä lapsia myös hylättiin toreille tai annettiin toisiin perheisiin joko viranomaisten tieten tai tietämättä. 

   Kaupungeissa 90 % perheissä on vain yksi lapsi, ja hänen harteillaan lepää raskas vastuu. Vanhemmat pyrkivät antamaan hänelle parhaan mahdollisen koulutuksen ja vaativat jälkikasvultaan hyvin paljon. Paineet ovat kovat, mutta edessä on vielä suurempia vaikeuksia. Yhdellä lapsella on hoidettavanaan paitsi molemmat vanhempansa myös isovanhempansa, mitä kuvataan kaavalla 4-2-1. Avioparin kohdalla tilanne on 8-4-2, eikä vanhempia ole tapana laittaa vanhainkotiin. Niitä ei ole tosin tarjollakaan lähes riittävästi. Tässä tikittää käsittämätön aikapommi. Tosin moni suomalainen huomauttaa tässä vaiheessa, että ei ole joutunut hoitamaan kahta vanhusten sukupolvea, ja varmaan sama on tilanne Kiinassakin. Yhdessäkin on kylliksi siinä vaiheessa, kun yhtä vanhusta kohti ei ole enää viittä vaan 1,5 työntekijää.

   Yhden lapsen politiikka suosi poikalapsia, mutta muutti muutamassa vuosikymmenessä kiinalaisten arvoja hämmästyttävän paljon. Vanhemmat olivatkin nyt valmiita panostamaan tyttäriensä koulutukseen, ja tyttöjen koulutustaso on noussut nopeasti. Samalla morsiamen etsimisestä on tullut nuorille pojille vaikeaa.  V. 2020 parikymmentä miljoonaa vaimokandidaattia puuttui markkinoilta. Heitä houkutellaan rahalla, asunnolla ja elintasolla – reppanat älkööt vaivautuko!  Vietnamista ja muualta ulkomailta välitetään valtava määrä tyttöjä morsiamiksi pitkälti rikollisin keinoin, mutta näitä vajeita ei kykene täyttämään mikään, ei ainakaan tyttölapsiaan jo kauan ja laajasti surmannut Aasia.

   Manninen on asunut Kiinassa neljä vuotta ja onnistunut tekemään sarjan erittäin koskettavia haastatteluja. Niitä on antanut äiti, jonka lapsi on abortoitu väkisin, aviopari, jonka lapset elävät paperittomina, ja perhe, joka etsii turhaan uutta morsianta sen jälkeen, kun Vietnamista ostettu oli karannut rahat mukanaan. Mukana on myös hyvin koulutettu tyttö, joka hyötyy harjoitetusta politiikasta. Kaiken huipuksi Manninen on onnistunut löytämään haastateltavaksi naisen, jonka tehtävänä oli kytätä kylän naisten kuukautiskiertoa ja valvoa näin syntyvyyttä. Hänen virkatovereitaan on Kiinassa edelleen puoli miljoonaa. 

Kiinan väestönkasvu on pysähtynyt ja se kääntyy pian laskuun. Maailman kestokyvyn kannalta se on hyvä asia.  Samalla miljoonat kiinalaiset ovat nousseet köyhyydestä. Hinta on ollut korkea. Kymmeniä miljoonia lapsia on abortoitu tai surmattu, erityisesti tyttöjä. Seurauksena on ollut täysin vinoutunut väestörakenne, jossa normaali avioliitto ja perhe-elämä jäävät haaveeksi kymmenille miljoonille. Veljeä tai siskoa ei useimmilla lapsilla ole, ja lapset varttuvat suuren paineen alla. Vanhustenhoito näyttää olevan lähivuosikymmeninä yksinkertaisesti mahdoton tehtävä. Asenteet ovat nyt muuttuneet niin, että syntyvyyttä ei saa nousuun millään komentotaloudella.

    Kun valtiovalta tai yleensä ihminen ottaa itselleen Jumalan roolin, tulee pahaa jälkeä. Kiinan nousu talousmahdiksi on rakennettu tylyin ja julmin keinoin. Sitä ihailevien kannattaa totutella seuraamaan hämmentäviä uutisia.